Kaikki on sillee menny ihan hyvin mut sit taas vaa niin perseellee. Aina oon vaa ollu sellain ilon ja yrittäny tulla toinee ihmisten kans, mut oon vaa aika loppu. Oon henkisesti melkein ihan loppu. Käyn koko ajan taistelua sisimmässäni enkä oikein tiedä miten päin ois. Välil vaa tekis niin mieli lähtee kauas pois. On mulla joo kavereita ketkä on lähellä mut tuntuu vaa ettei kukaa ota yhteyttä tai sanoo vaa "joo on pitäny soittaa sulle tai tulla juttelee mut en oo vaa saanu mitää aikaseks tai oon unohtanu." On vaa tuntunu et ei tiiä mitä pitäs tehä ja on sellain ahistus päällä. Oon ehkä yrittäny olla liian vahva liian pitkää ku mun elämän varrel on kerenny tapahtuu vaikka ja mitä. Kerron ehkä niist sit jossai vaihees enemmänkii sit mut en viiti ruveta täs niit purkamaa vielä. Suurin osa ei tiiä mun lapsuudesta mitää ja jotkuu jotka tietää nii hyvin vähän. Piiloudun oman kovan ulkokuoreni sisää aina ja yritän olla vahva, vaikka en sitä aina oo. Oon vaa aina kuitenkii selvinny kaikest. Ala-aste ikäsenä muistan ku mietin joskus että oisko tääl parempi olla ilman minuu, en tua muuta ku harmia tänne ja riitaa vaa äidin ja isän välille ku ne oli yhessä vielä silloin. Kumpa jäisin auton alle, pyöri ajatus päässäni. Lähtisin kävelemään tietä ja toivoisin että joku ajaisi ylitseni tai hyppäisin auton eteen niin ei kenenkään tarvitsisi murehtia minusta enää. Mut kuitenkii joku sai mut jäämään tänne. En tiedä mikä se on mutta jokin sanoi mulle että ei, aika ei ole vielä. Sain voimaa asioista mitä rakastin kuten jääkiekko ja kaverit...tai no joita luulin kavereiksi, kun he sitte ala-asteen loppu puolella rupes ns syrjimään et ei ottanukkaa kaikkii juttuihin enää mukaa ja puhu paskaa musta mun selän takaan muitten kans sekä kusetti minkä kerkes. Sori tää vuodatus jos jotai häiritti mut that's little part of my story. Mulla on vaa helvetin vaikee olla täl hetkel ja pakko yrittää purkaa jotenkii ees menneit.
